YK:N PÄIVÄ

 
Yhdistyneiden kansakuntien päivää vietettiin viime viikolla 24. lokakuuta YK:n perustamisen kunniaksi. Lokakuussa 1945 oli riittävän suuri määrä jäsenvaltioita vahvistanut YK:n perustamissopimuksen. Useissa maissa YK:n päivä on nykyisin liputuspäivä ja osa kansainvälistä YK-viikkoa, jota vietetään aina lokakuun lopussa.

Monien konfliktien ja esimerkiksi kansainvälisten ympäristöongelmien haasteita on pyritty ratkomaan YK:n johdolla. Surullista kyllä, monissa tapauksissa yhteisö on epäonnistunut. Viime aikojen pahimpia virheitä on tehty Syyrian sisällissodassa. Venäjän ja Kiinan veto-oikeuden vuoksi, ei Syyrian vastaisia pakotteita ole saatu aikaiseksi diktatuurista hallintoa vastaan.

Kansainvälisellä yhteistyöllä ei syntynyt edes kunnollista tulitaukoa, jotta humanitaarinen apu olisi mennyt perille. Kokonaisuutta sotkivat viime vuonna paitsi Venäjän pommitukset, myös se, että Syyriassa on ääriliikkeitä, joiden kanssa ei neuvotella. Tässä tilanteessa olisi edelleen ensiarvoista, että Yhdysvallat ja Venäjä kykenisivät yhteistyöhön. Nyt vaikuttaa siltä, että Syyrian presidentti Hafez al-Assad jää despoottina valtaan.

Syyriassa on kuollut arviolta 400 000 ihmistä, ja miljoonia on lähtenyt pakolaisiksi. Syyrian hallitus pommitti esimerkiksi viime talven aikana pitkään Venäjän tukemana Aleppon suurkaupunkia, jossa on käytetty myös kemiallisia aseita. Sotilaskohteiden sijaan pommit ovat usein kohdistuneet sairaaloihin ja muihin siviilikohteisiin.

Humanitääristä apua on saatu vain vähän perille. Ja vähälle huomiolle on jäänyt sekin, että Israel on humanitäärisenä eleenä auttanut koko Syyrian sodan ajan pahoin haavoittuneita omissa sairaaloissaan. Näitä potilaita on ollut muutamia tuhansia. Heidät on palautettu hoitojen jälkeen YK:n rauhanturvaajien avustamina takaisin Syyriaan, jonka kanssa Israelilla on yhä muodollisesti sotatila.

Mutta palataan vielä YK:n juhlintaan. Suomalaisissa kalentereissa YK:n päivä on ollut vuodesta 1968, ja vakiintunut liputuspäivä se on ollut vuodesta 1987 lähtien.
 

Vuodesta 2008 lähtien YK:n päivä on Suomessa samalla Suomen ekumeenisen neuvoston julistama Rauhan, ihmisoikeuksien ja kansainvälisen vastuun rukouspäivä.

YK:ssa on nykyisin liki 200 jäsenvaltiota. Israel hyväksyttiin järjestön jäseneksi vuonna 1949 ja Suomi vuonna 1955. YK:ssa käytössä olevat viralliset kielet ovat venäjä, ranska, espanja, englanti, arabia ja kiina.
YK:n keskeisenä päämääränä on edistää kansainvälistä rauhaa ja turvallisuutta sekä terveyttä, taloudellista yhteistyötä, kansakuntien välisiä ystävällisiä suhteita ja kulttuurienvälistä ymmärtämystä. Sen tavoitteena on myös toimia foorumina, jossa kaikkien maailman maiden edustajat voivat kohdata ja vaikuttaa kansainväliseen kehitykseen maapallolla.
Nämä kauniit tavoitteet eivät kuitenkaan toteudu harmoniassa, sillä maailman valtioitten kesken on monenlaisia blokkeja, joista yksi vaikutusvaltaisimmista on islamilaisten maitten ryhmä. Se on saanut YK:ssa ja sen erityisjärjestöissä ajetuksi läpi erityisesti lukuisia Israelin vastaisia lauselmia. Reilu vuosi sitten YK:n kasvatus-, tiede ja kulttuurijärjestö UNESCO esimerkiksi antoi lauselman, joka voidaan tulkita siten, ettei Jerusalemin Temppelivuori ole juutalaisten pyhä paikka.

Suomalaisia on ollut YK:n tehtävissä puolenkymmentä. Helvi Sipilä oli järjestön ensimmäinen naispuolinen apulaispääsihteeri vuodesta 1972 vuoteen 1980. Martti Ahtisaari toimi YK:n apulaispääsihteerinä, pääsihteerin erityisavustajana Namibiassa ja erityislähettiläänä Kosovo-neuvotteluissa. Ahtisaaren toiminta Kosovossa toi hänelle myös Nobelin rauhanpalkinnon.
Harri Holkeri oli YK:ssa yleiskokouksen puheenjohtaja vuodet 2000 ja 2001. Ensio Siilasvuo toimi YK:n apulaispääsihteerinä johtaessaan Lähi-idän rauhanoperaatiota. Siilasvuo oli YK:n Lähi-idän valvontajoukkojen komentaja ja rauhanturvaamistoiminnan pääkoordinaattori.

YK:n pääsihteerinä toimi eteläkorealainen Ban Ki-moon vuodesta 2007. Viime vuoden lokakuussa hänen sijalleen valittiin YK:n yleiskokouksessa portugalilainen António Guterres.

HEIKKI KANGAS
Israel raportti to 2.11.2017

YK:N PÄIVÄ - HEIKKI KANGAS
00:00 / 00:00
SAUDIT TIUKKANA

 

 

Lähi-itä on monella tasolla kuohuva paikka. Tällä viikolla Saudi-Arabian ministerit syyttivät Libanonissa toimivaa shiialaista Hizbollah-järjestöä väkivallasta maataan vastaan. Koska Hizbollah on osa Libanonin hallitusta eikä hallitus ole puuttunut Hizbollahin tekemisiin, saudit pitävät heitä vastaan suunnattuja aggressioita sodanjulistuksena.

 

Viikonloppuna Libanonin pääministeri Saad Hariri ilmoitti eroavansa, koska häneen kohdistuu salamurhahanke. Murha-aikeen takana olisi Hizbollah. Haririlla on myös Saudi-Arabian kansalaisuus, ja hän oli vierailulla maassa ilmoittaessaan erostaan.

Hizbollah on vaikutusvaltainen ja sotilaallisesti vahva Libanonissa. Sitä pidetään valtiona valtiossa. Hizbollahin johtaja Hassan Nasrallah sanoi, että hänen järjestönsä ei Haririn eroa halunnut. Hänen mukaansa eropäätöksen takana ovat saudit, joiden hän sanoo kirjoittaneen Haririn eropuheen. Monet analyytikotkin ovat sitä mieltä, että sauduhallitus on kiristänyt Hariria.

Pääministeri Haririn isä, entinen pääministeri Rafiq Hariri murhattiin Beirutissa vuonna 2005. Monivaiheisen murhatutkinnan jälkeen syylliseksi todettiin Hizbollah.

 

Saudi-Arabian jyrkkyys Libanonia kohtaan ilmentää laajemminkin kiristyvää tilannetta kahden muslimiryhmän shiiojen ja sunnien välillä. Sunnilainen, saudien johtama liittouma käy tällä hetkellä sotaa Jemenissä shiialaisia, Iranin tukemia huthi -kapinallisia vastaan. Huthit ampuivat muutama päivä sitten ohjuksen kohti saudien pääkaupungin Riadin lentokenttää. Saudien ilmapuolustus torjui ohjuksen.

 

Myös Syyrian sisällissota vaikuttaa osaksi uskonnolliselta kiistalta. Saudit aseistavat sunnilaisia kapinallisia, kun taas Hizbollah ja Iran tukevat shiioja lähellä olevaa Syyrian alaviittilahkon johtoa. Maan diktatorinen presidentti Bashar al -Assad on alaviitti.

 

Libanonin hallitus on vain vuoden ikäinen, ja se sai vasta tänä vuonna ensimmäisen budjetin vuoden 2005 jälkeen. Maan talous toipuu yhä 1990-luvun lopun pitkästä sisällissodasta sekä Hizbollah -järjestön vuonna 2006 Israelia vastaan provosoimasta kuukauden mittaisesta sodasta. Asevarustelussa sillä ei ole ongelmia, sillä Iran tukee Hizbollahia avokätisesti.

 

Lähi-idän hegemoniapelissä Saudi-Arabia ja Iran ovat ajautuneet entistä jyrkempään kiistaan. Saudi-Arabian johto on jopa uhannut Irania sotatoimilla.

Tätä muuttunutta linjaa heijastaa myös kymmenien arvovaltaisten, omien kansalaisten pidätykset. Heidän joukossaan on muun muassa yksi maailman rikkaimmista miehistä, prinssi Alwaleed bin Talal. Vasta 32-vuotias kruununprinssi Mohammed bin Salman ilmeisesti varmistaa puhdistuksilla valtaansa, kun 81-vuotias kuningas Salman luovuttaa pian valtaistuimen.

Läntisten asiantuntijoitten mukaan saudien pidätysaalto on suurin hallinnollinen mullistus 80 vuoteen. Kruununprinssi on vahvistanut lisäksi asemaansa ylimpänä armeijan johtajana.

 

Jemenin sisällissota, johon Saudi-Arabia on sekaantunut, on jatkunut yli kaksi vuotta. Köyhässä Jemenissä on sodan vuoksi humanitäärinen kriisi. YK:n arvion mukaan yli 16 000 ihmistä on kuollut ja noin kolme miljoonaa ihmistä on paennut kodeistaan. Sekä saudien johtamaa koalitiota että huthi-kapinallisia epäillään sotarikoksista.

Syyrian lisäksi Iranin ja Saudi-Arabian kamppailu ulottuu Irakiin. Shia - enemmistöisellä Irakilla on ollut läheiset suhteet Iraniin siitä lähtien, kun Yhdysvaltojen liittouma kaatoi Saddam Husseinin sunnihallinnon vuonna 2003. Irak haluaisi irtautua Iranin kontrollista ja on siksi lähentynyt Saudi-Arabiaa.

 

Viime aikojen poliittisista uudistuksista mm. naisten äänioikeuden laajentamisesta huolimatta Saudi-Arabia on säilyttänyt tiukan sunnalaisen ideologiansa, jota kutsutaan wahhabilaisuudeksi. Se parista on syntynyt mm. Osama bin Ladenin aikoinaan johtama al Qaida terrorijärjestö, jonka jalanjälkiin on viime vuosina sovittautunut vielä astetta radikaalimpi Isis -ryhmä. Isis on ollut keskeinen taisteluryhmä Syyrian sisällissodassa.

Iran puolestaan on shialainen, käytännössä uskonoppineiden johtama maa. Näitä uskonryhmiä yhdistää vihamielisyys Israelia kohtaan. Tosin saudit ovat väläyttäneet aika ajoin, että he olisivat tyytyväisiä, jos edes Israel iskisi ydinasetta havittelevaan Iraniin.

Mielenkiintoista on jatkossa nähdä, millä tavoin esimerkiksi Syyria pyrkii jatkossa uhmaamaan Israelia, jonka Golanin vastaisella rajalla operoivat ääri-islamistiset ryhmät.

 

HEIKKI KANGAS
Israel raportti to 9.11.2017

SAUDIT TIUKKANA - HEIKKI KANGAS
00:00 / 00:00
 
BALFOURIN JULISTUKSEN SEURAUKSISTA

 

 

Juutalaisten kansallinen liike, sionismi tähtäsi alusta lähtien eli 1800-luvun lopulta omaan valtioon. Sionismi -nimi viittaa Jerusalemin raamatulliseen nimeen, Siioniin.
Itävalta-Unkarissa vaikuttaneesta toimittajasta Theodor Herzlistä puhutaan sionismin isänä, mutta termiä käytti jo häntä ennen Wienissä Herzlin tavoin asunut kirjailija ja toimittaja Nathan Birnbaum julkisissa luentotilaisuuksissa. Molemmilla miehillä oli keskeinen rooli, kun vuonna 1897 Sveitsin Baselissa pidettiin ensimmäinen sionistikonferenssi. Birnbaumin rooli sionismin puolestapuhujana alkoi vähetä, kun hän kääntyi ortodoksijuutalaisuuteen ja hänestä tuli ennemminkin sionismin vastustaja.
Herzl julkaisi vuonna 1896 ´Juutalaisvaltio´ ( Der Judenstaat ) teoksen, jossa hän esitti ainoana todellisena ratkaisuna kasvavaan antisemitismiin sen, että juutalaisille perustetaan oma valtio. Tuolloin pohdittiin vielä vakavasti itsenäiselle valtiolle muitakin vaihtoehtoja kuin silloinen Palestiina. Esillä oli mm. useampia Afrikan maita.
On kiintoisaa, että Sveitsissä juutalaisille myönnettiin viimeisenä Länsi-Euroopan maana kansalaisoikeudet vuonna 1874. Itäinen Eurooppa tuli vielä hitaammin perässä. Venäjällä juutalaiset saivat kansalaisoikeudet vasta vuonna 1917. Suomessa kansalaisoikeudet annettiin samana vuonna, heti itsenäistymisen jälkeen.
Marraskuun 2. päivänä 1917 Britannian ulkoministeri Arthur Balfour antoi Englannin hallituksen nimissä Britannian juutalaisyhteisön johtajalle lordi Walter Rotschildille kirjeen, jossa hallitus lupasi tukea juutalaisten kansallisen kodin perustamista silloiseen Palestiinaan.
Julistus oli kiitos juutalaisille heidän tuestaan Britannialle ottomaanien Turkille kuuluneen Palestiinan valtauksessa ensimmäisen maailmansodan aikana. Äskettäin juhlittiin Negevin keskuksessa Beershevassa sitä, kun australialaiset ja uusseelantilaiset ratsujoukot auttoivat sata vuotta sitten alueen vapauttamisessa Turkin ja Saksan joukoista.

Yksi keskeinen vaikuttaja Balfourin julistukseen oli kemisti Chaim Weizmann, jonka tutkimustyö hyödytti brittejä maailmansodassa Saksaa vastaan. Weizmannista tulikin sionistisen liikkeen uusi keulahahmo, joka valittiin Israelin itsenäistyessä maan ensimmäiseksi presidentiksi. Hänen elämäntyönsä perintö elää korkean tason tutkimuskeskuksessa Rehovotin Weizmann -insituutissa.
Balfourin vakuutus oli osin ristiriidassa brittien aiemmin Palestiinan arabeille antaman alustavan itsenäisyyslupauksen kanssa. Julistus oli vuonna 1920 osana San Remon kansainvälisen konferenssin päätöksiä ja vuoden 1922 Kansainliiton ratkaisua, jonka perusteella alueen mandaattivalta luovutettiin Englannille. Noissa päätöksissä tunnustettiin juutalaisten uskonnolliset ja historialliset siteet Palestiinaan, ja Englantia kehotettiin toimimaan päätöksen toteuttamiseksi.
Englannin Palestiinan mandaatti jaettiin Britannian suorassa hallinnossa olevaan Palestiinaan ja hasemiittisen kuningashuoneen puoliautonomiseen Jordanian emiraattiin.
Brittien pääministeri Winston Churchill totesi aikoinaan, että tunnustaessaan juutalaisen kansan oikeuden maahansa, San Remon päätöslauselma painotti juutalaisten paluuoikeutta isiensä maahan, ei uuden juutalaisvaltion perustamista.
Toisaalta valtiollisia oikeuksia Palestiinan mandaatin arabiosapuolelle ei myöskään julistettu. Kansainliiton ohjeistukset olivat tältäkin osin yhä kansainvälisoikeudellisesti lainvoimaisia, huolimatta siitä miten mandaattivalta niitä noudattanut tai jättänyt noudattamatta. Kaksi vuotta ennen Israelin itsenäistymistä vahvistettiin Trans-Jordanian valtiollinen itsenäisyys, ja nimi muutettiin samalla Jordaniaksi. Ainakin toistaiseksi tällä kiistellyllä alueella on siis vain kaksi itsenäistä valtiota. Balfourin julistus oli joka tapauksessa ratkaiseva askel Israelin valtion perustamiseksi 14. toukokuuta 1948. Arabit aloittivat seuraavana päivänä sodan Israelia vastaan.
Arabit väittävät edelleen, että Balfourin paperi on laiton, koska silloisen arabiväestön mielipidettä ei noteerattu. Toisaalta julistuksessa ei mainittu erikseen muitakaan ryhmiä, vaikka Palestiinassa asui useita kansallisuuksia.

Tänä vuonna palestiinalaishallinto on kampanjoinut maailmanlaajuisesti niin sanotun ”Balfourin julistuksen rikoksen” korjaamista. Se ei saanut kuitenkaan suurta tukea. Kampanjassa mm. esitettiin Englannin vastaisia oikeustoimia julistuksen vuoksi.

(Lähi-idän uutistaustoista voit tutkia lisää Kinneret Tours Oy:n nettisivujen linkeistä)
 

HEIKKI Kangas, Israel

Radio Dei, Israel viikkoraportti to 16.11.2017 

BALFOURIN JULISTUKSEN SEURAUKSISTA - HEIKKI KANGAS
00:00 / 00:00
 
HIZBOLLAH VALMIS IRANIN TUELLA SOTAAN

 

 

Libanonilaisen Hizbollah-järjestön johtaja Hassan Nasrallah on tunnettu yhtenä Israelin vankkumattomimmista vihollisista. Jollei Nasrallah ole itse provosoinut sotaa Israelia vastaan, hän on kannustanut palestiinalaista ääriliikettä Hamasia iskemään lujasti Israelin kimppuun.

Hizbollahin nimi tarkoittaa Jumalan puoluetta. Sotilaallinen ja poliittinen järjestö perustettiin Libanonin sisällissodan vaiheissa vuonna 1982. Israelin lisäksi useat länsimaat, niiden joukossa myös Euroopan unioni luokittelevat Hizbollahin sotilaallisen siiven terrorijärjestöksi. 

 

Hizbollah luotiin nimenomaan vastustamaan Israelia, joka sekaantui Libanonin sisällissotaan, kun Jasser Arafat palestiinalaississeineen karkotettiin Jordaniasta Libanoniin. Sodan kiihkeimpinä vuosina Israel otti valvontaansa eteläisen Libanonin, ja vetäytyi sieltä vuonna 2000.

Iran lähetti libanonilaisten avuksi sotilaita, koska Syyria oli tähän myötämielinen. Iranin on arveltu lähteneen mukaan sisällissodan aseistajaksi, koska sen tavoite oli käyttää Hizbollahia iranilaisen islamvallankumouksen välittäjänä Libanoniin ja muualle arabimaailmaan.

Hizbollah on Libanonissa merkittävä vaikuttaja. Se ylläpitää sairaaloita, kouluja ja orpokoteja sekä vahvaa mediaa. Hizbollah tuli maailmanlaajuisesti tunnetuksi vuonna 1983, kun sen itsemurhaiskussa Beirutissa kuoli 241 amerikkalaissotilasta. Pian iskun jälkeen Yhdysvallat veti joukkonsa Libanonista.

 

Yhdysvaltojen vetäytymisen jälkeen pienet radikaaliryhmät sieppasivat ulkomaalaisia samaan aikaan, kun Hizbollah jatkoi sissisotaansa etelän vahvalta kannatusalueeltaan Israelia vastaan. Järjestö operoi aivan Israelin rajan pinnassa, vaikka siellä palvelee mm. yli kolmesataa suomalaista YK:n UNIFIL -rauhanturvajoukoissa.

Kesän 2006 sodan jälkeen Israelin ja Libanonin rajasta ei ole päästy yhteisymmärrykseen. Kyse on hyvin pienestä Shebaan laaksosta Hermonin vuoren kupeessa. Alue on ollut Israelin hallussa vuoden 1967 kuuden päivän sodasta lähtien. Jännitteen vuoksi UNIFIL-joukot määrättiin paikalle turvaamaan tilapäistä rajaa, jota kutsutaan siniseksi linjaksi.

 

 

 

Kun tilanne Syyrian sisällissodassa on kääntynyt diktatorisen presidentti Bashar al-Assadin hallinnon eduksi, kriisipesäke saattaakin laajeta rajan yli Libanoniin, jossa Hizbollah on valmis operoimaan. Assadin väliaikainen voitto on syntynyt ennen muuta Iranin ja Venäjän sotilaallisella tuella.

 

Viime päivinä on seurattu jännityksellä, mitä tapahtuu, kun Saudi-Arabia on syyttänyt Hizbollah -liikettä sodan lietsomisesta. Jännite kasvoi yllättäen viime viikolla, kun Libanonin pääministeri Saad Harari jätti eroilmoituksensa vieraillessaan Saudi-Arabiassa. Nyt hän on ilmoittanut lykkäävänsä eroa.

Hariri kertoi olevansa hengenvaarassa. Hänen henkeään saattavat uhata nimenomaan Hizbollahin radikaalit, jotka todettiin syyllisiksi myös hänen isänsä Rafik Haririn salamurhaan vuonna 2005.

Libanonin sekavassa poliittisessa vallanjaossa on sovittu, että  presidentti on maroniittikristitty, pääministeri sunnimuslimi ja parlamentin puhemies šiiamuslimi.

 

Libanonista on kehittymässä yhä selvemmin Iranin ja Saudi-Arabian alueellisen valtakamppailun areena. Sodanuhkapuheitten osana Saudi-Arabia kehotti viime viikolla kansalaisiaan poistumaan Libanonista.

 

Asiantuntijat spekuloivat, että Saudi-Arabia haastaisi Irania tarkoituksellisesti Libanonissa, jotta se saisi Israelin mukaan sotaan. Se näkisi mielellään Israelin hoitavan likaisen työn yhteistä vihollista Irania vastaan.

 

Libanonin poliittinen tilanne on erittäin hauras. Erolla uhkaava Hariri on toiminut maan pääministerinä vasta vajaan vuoden. Yhteishallituksessa on mukana myös shiiojen Hizbollah. Saudijohdon mukaan Hizbollah ajaa Iranin etuja sekaantuessaan arabimaiden konflikteihin, jolla se viittaa sekä Syyrian sisällissotaan, että Jemenin sisällissotaan.

Saad Hariri on sekä Libanonin että Saudi-Arabian kansalainen. Perheen miljoonayritykset ovat kytköksissä saudiarabialaiseen rakennustoimintaan. Se saattaa olla vahva syy siihen, että Hariri kuuntelee saudijohtoa.

 

(Lähi-idän uutistaustoista voit tutkia lisää Kinneret Tours Oy:n nettisivujen linkeistä)

 

HEIKKI KANGAS, Israel

Radio Dei, Israel raportti to 23.11.2017 

HIZBOLLAH VALMIS IRANIN TUELLA SOTAAN - HEIKKI KANGAS
00:00 / 00:00
 
YK:N JAKOSUUNNITELMA

 

 

Helmikuussa 1947 Iso-Britannia antoi lopullisesti periksi mandaattihallinnostaan Lähi-idässä. Se siirsi Israelia ja arabeja koskevan kiistan Yhdistyneiden Kansakuntien ratkaistavaksi.

70 vuotta sitten marraskuun 29. päivänä YK:n yleiskokous yrittikin jotakin. Se laati tiukan äänestyksen jälkeen Palestiinaa koskevan jakosuunnitelman juutalais- ja arabivaltioiksi. Tämä tunnetaan YK:n päätöslauselmana 181.

Tuota jakoa kannattivat poikkeuksellisesti sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto, Iso-Britannia pidättäytyi äänestyksestä. Medialle tilanne oli poikkeuksellisen kiintoisa, siksi äänestys radioitiin kaikkialle maailmaan. Äänestystä edelsi kova diplomaattinen vääntö.

Jakoehdotuksen mukaan Jerusalem ja sen pyhät paikat siirtyisivät kansainväliseen valvontaan. Juutalaisvaltiolle oli luvissa osa Välimeren rannikkoa, suurin osa Negevin autiomaasta ja Galilean itäinen osa. Arabivaltiolle luvattiin eteläosa Välimeren rannikkoa mm. nykyinen Gazan kaista, Jordanjoen läntinen ranta sekä Galilean läntinen osa Haifasta ja Akosta pohjoiseen.

Koska ehdotetut jakokaistaleet olisivat molemmille osapuolille olleet hajanaisia, eri osat oli tarkoitus yhdistää toisiinsa kapeilla maakäytävillä. Ehdotusta ei olisi ollut helppo toteuttaa. Esimerkiksi suunniteltuun juutalaisten valtioon olisi sijoittunut puolen miljoonan juutalaisen rinnalle 400 000 arabia. Sen lisäksi kansainvälisesti valvottuun Jerusalemin osaan olisi jäänyt vielä arabien rinnalle kymmenien tuhansien juutalaisten asutus.

 

Historialähteet vahvistavat, että Israelin valtion tulevat päättäjät tiesivät tämän jakosuunnitelman johtavan sotaan. Tästä huolimatta mm. David Ben Gurionin johtama juutalaistoimisto suostui ehdotukseen; sionistit pitivät tuossa vaiheessa merkittävimpänä asiana saada kansainvälinen hyväksyntä juutalaisvaltiolle.

Arabimaailmassa jakoesitys oli katkera pettymys. Siellä korostettiin, että arabeista tehdään Euroopassa toteutetun holokaustin jatkohoidon sijaiskärsijöitä. Heidän päättäjiensä mielestä YK:lla ei ole valtuuksia luovuttaa arabien ikiaikaisia maita juutalaisille.

 

Katkeruutta lisäsi se, että hieman yli puolet jaettavasta maasta luvattiin juutalaisille. Tosin arabit eivät laskeneet kokonaisuuteen sitä, että muodostettavalla Jordanian kuningaskunnalle oli jo lohkaistu 70 prosenttia koko brittien mandaatista. Tuolloin aluetta vielä nimitettiin Transjordaniaksi.

Arabit myös valittivat siitä, että ennen jakoehdotusta juutalaiset omistivat Palestiinan maista vain kymmenisen prosenttia.

Palestiinan arabien tärkeimpänä edustajana tuolloin pidetty arabikomitea torjui ehdotuksen, samoin teki hiljattain perustettu Arabiliitto. Se myös julisti suoraan, että YK:n jakoehdotus johtaa sotaan.

Käytännössä näin kävikin. Heti marraskuun lopulla alkoi alueen noin 1,3 miljoonan arabin ja 700 000:n juutalaisen välillä taistelu. Se oli aluksi luonteeltaan hyvin pitkälle samanlainen kuin 1930-luvun arabikapina, joka kohdistui sekä juutalaisiin että tuolloin vielä brittihallintoon.

Arabikapinan raaimpana yksittäisenä iskuna muistetaan 1929 Hebronin verilöyly, jolloin arabit surmasivat noin 60 kaupungin juutalaisasukasta ja loput pakenivat kodeistaan. Patriarkkojen Aabrahamin, Iisakin ja Jaakobin sekä heidän puolisoittensa hautamuistomerkin eli Makpelan luolan alue jäi vaille juutalaisasutusta vuoteen 1967 kuuden päivän sotaan saakka.

1930-luvun levottomuuksien taustalla oli paitsi arabien kapina brittejä vastaan, myös juutalaisten kiihtyvä maahanmuutto Euroopasta natsi-Saksan vainojen vuoksi. Arabien taistelun poliittiseksi keulahahmoksi nousi Jerusalemin mufti, Amin al-Husseini, joka kävi myös neuvottelemassa juutalaiskysymyksen ratkaisusta natsidiktaattori Adolf Hitlerin kanssa.


1930-luvun kapinan vaiheissa on arveltu kuolleen 5 000 arabia, joista noin puolet heimokuntien keskinäisissä yhteenotoissa. Useita kymmeniä tuhansia arabeja pakeni sisällissodan kaaosta Palestiinaa ympäröiviin arabiyhteisöihin.

Vuoden 1947 kahakat jatkuivat samantapaisina kuin mandaattivallan aikaan, mutta nyt ne suuntautuivat nimenomaan juutalaisasutuksiin, kunnes toukokuussa 1948 Israel julistettiin itsenäiseksi ja valtio sai kansainvälisen tunnustuksen. Tämän jälkeen arabit julistivat välittömästi laajamittaisen sodan Israelia vastaan. Tämän päivän levottomuudet Israelissa ja palestiinalaisalueilla ovat seurausta tuosta ajasta.


HEIKKI KANGAS

Radio Dei, ISRAEL RAPORTTI to 30.11.2017

YK:N JAKOSUUNNITELMA - HEIKKI KANGAS
00:00 / 00:00