Radio Dei 1

Viikko 22/ 29.05.2008
Iranin ydinohjelma jälleen isoihin otsikoihin

Viime viikolla kerroin Syyriaan liittyvästä ydinasehankkeesta, tällä viikolla on vuorossa Iran. Israel vaatii kansainvälistä yhteisöä painostamaan voimakkaammin Irania sen ydinohjelman vuoksi. Nimittäin kansainvälisen atomienergiajärjestön IAEA:n tuore raportti kertoo, ettei Iran ole sen paremmin lopettanut uraanin rikastamista kuin todistanut yksiselitteisesti, ettei sen ydinohjelma ole sotilaallinen.
Iran on päässyt jo vuosikausia vetkuttamaan tutkimusohjelmaansa eteenpäin väittämällä hankettaan rauhanomaiseksi. Erityisesti Israelissa ja Yhdysvalloissa projektiin on jo pitkään suhtauduttu vahvan kriittisesti, onhan Iran maailman suurimpia öljyntuottajia eikä sillä näin ollen olisi akuuttia tarvetta ydinenergiasta siviilikäyttöön.
Syystalvella Iranin presidentti Mahmud Ahmadinejad hehkutti muun muassa voittoa Yhdysvalloista, kun amerikkalaiset julkistivat tiedusteluraportin Iranin ydinohjelmasta. Tuon selonteon mukaan Iran lopetti ydinasehankkeen jo vuonna 2003. Iran kuitenkin jatkoi koko ajan ja jatkaa edelleen uraanin rikastamista.
Iranin presidentti piti amerikkalaisraporttia palkintona kansalleen, koska se julistaa Iranin voittajaksi maailmanvaltojen edessä. Hän myös vakuutti, ettei Iran peräänny rauhanomaisen ydinohjelman tavoitteistaan.
Yhdysvaltain tiedustelulähteitten yhteisen raportin mukaan syytökset Iranin ydinaseen tavoittelusta ovat olleet kahden vuoden ajan liioiteltuja. Raportti arvioi, että Iran saattaa kyetä ydinaseeseen vuoteen 2015 mennessä. Israelilaiset ovat kuitenkin olleet koko ajan toista mieltä ja arvelevat tällä hetkellä Iranin pääsevän atomiaseen haltijaksi jopa vuoden sisällä.
Presidentti George Bush muistutti uudesta raportista huolimatta syksyllä, että Iran on yhä suuri uhka Yhdysvalloille, Israelille, laajemmin Lähi-idälle ja lopulta maailmanrauhalle. Siksi Bush haluaa Israelin tavoin tiukempia YK-pakotteita Irania vastaan. Toukokuun alussa Israelissa vieraillut Bush toisti tämän uhkaskenaarion.
Iran kouluttaa hallituksen vastaisia militanttiryhmiä eri maissa. Se toimittaa aseita sisseille niin Irakiin ja Afganistaniin, Libanoniin kuin myös Israelia vastaan taistelevalle Hamasille Gazaan. Äskettäin israelilaiset pidättivät Gazan rajalta itsemurhaiskijäkandidaatin, joka oli saanut koulutuksensa Iranin valvonnassa. Iran siis tukee terroristijärjestöjä sekä kehittelee pitkänkantaman ballistisia ohjuksia, jotka soveltuvat joukkotuhoaseiden ampumiseen.

Israel on varoitellut vakavasti Iranin varustelusta toistakymmentä vuotta ja pitää maata suurimpana riskinä ulkoiselle turvallisuudelleen. Iran vastustaa jyrkästi Israelin olemassaoloa ja on usein väittänyt voivansa iskeä Israeliin kauko-ohjuksin. Presidentti Ahmadinejad on lisäksi kiistänyt juutalaisten joukkomurhan, holokaustin toisen maailmansodan aikana sekä vaatinut syöpäpesäkkeen, Israelin kitkemistä maailmankartalta.
Jopa Venäjän pääministeri Vladimir Putin on puhunut, että Teheranin pitäisi avata ydinohjelmansa kansainvälisille tarkastuksille, vaikka Suomen suuressa naapurimaassa ainakin tähän saakka on väitetty, ettei Iranin ydinohjelmassa ole asetavoitetta. Venäjän tulkinnan mukaan tällaista sotilaallista ohjelmaa ei olisi koskaan ollutkaan. Näitten kannanottojen taustalla vaikuttaa sekin, että venäläiset asiantuntijat auttavat iranilaisissa ydintutkimuslaitoksissa.
Uraanin rikastaminen on merkki Iranin halusta kehittää ydinase eikä se ole puolittaisista lupauksistaan huolimatta päästänyt atomienergiajärjestö IAEA:n tutkijoita laitoksiinsa. Jo viime vuoden elokuussa maa sitoutui tekemään selkoa ydinhankkeensa yksityiskohdista, mutta näin ei ole kuitenkaan tapahtunut. Kun ydinpolttoaineeksi kelpaavan uraanin rikastusastetta nostetaan, on siitä mahdollista valmistaa ydinaseita.
Israelia pidetään tällä hetkellä Lähi-idän ainoana maana, jolla on ydinase. Asiantuntijoiden mukaan Israelilla on noin parisataa ydinkärkeä.
Israel ei itse ole koskaan myöntänyt tai kiistänyt tietoja ydinohjelmastaan. Tästä huolimatta Israel ei salli Iranin vievän ydinhankettaan liian pitkälle ja on otaksuttavaa, että manööveri Israelista Irania vastaan tapahtuu ennemmin tai myöhemmin, jollei kansainvälinen yhteisö onnistu pakotteillaan pysäyttämään Iranin sotaisia aikeita.

Tuoreitten amerikkalaistietojen mukaan Israel teki syyskuussa 2007 ilmaiskun Syyriaan, koska siellä oli rakenteilla ydinreaktori pohjoiskorealaisen mallin mukaan. Pohjois-Korea on kiistänyt osallisuutensa Syyrian väitettyyn ydinhankkeeseen.
Israelin isku Syyriaan aiheutti runsaasti spekulaatiota. Kansainvälinen atomienergiajärjestö, IAEA vakuutti, ettei sillä ollut mitään tietoa siitä, että Syyria olisi rakentamassa ydinreaktoria. Samainen YK:n alainen järjestö on toiminut hitaasti suhteessa Iranin ydinohjelmaan.
Viime viikkoina Syyrian ohjelma on tullut toisenlaiseen valoon. Yhdysvaltojen tiedustelu yhdessä israelilaisten kanssa on väittänyt, että Syyrian laitos oli jo niin pitkällä, että se olisi kyennyt käyttämään plutoniumia vuoden sisällä kahden ydinpommin räjähteeksi. Tiedon paljasti huhtikuun lopussa USA:n keskustiedustelupalvelun, CIA:n johtaja Michael Hayden.

Sekä Israelin että Syyriaan hallitukset olivat syksyllä vaitonaisia iskusta, joka suuntautui armeijan laitosta vastaan. Kun amerikkalaisviranomaiset vahvistivat Israelin iskeneen Syyriaan, osa tietolähteistä väitti aluksi, että 6. syyskuuta Pohjois-Syyriaan suunnatun iskun tavoite oli tuhota varasto, jossa pidettiin aseita Libanonin Hizbollah-järjestölle. Syyria torjui nämä väitteet.
Spekulaatiot kiihtyivät entisestään, kun amerikkalaisraportti väitti Pohjois-Korean mahdollisesti tekevän yhteistyötä Syyrian kanssa jonkinlaisen ydinlaitoksen rakentamiseksi. Esimerkiksi Washington Post lehti väitti jo syksyllä arvion perustuvan Yhdysvaltain puolen vuoden aikana kokoamaan tiedustelumateriaaliin Syyriasta.
Atomienergiajärjestö IAEA kritisoi huhtikuussa Yhdysvaltoja, koska se ei ole aiemmin paljastanut näitä löytöjään Syyriasta. Amerikkalaisviranomaiset sanoivat pitäneensä tiedot salassa puolen vuoden ajan, koska he pelkäsivät Syyrian provosoituvan vastaiskuun Israeliin. Se taas olisi saattanut johtaa laajempaan konfliktiin, johon olisi sekaantunut Iran ja sen Libanonissa toimiva liittolainen Hizbollah.
Yhdysvaltojen presidentti George W. Bush toivoo nyt, että kansainvälistä painostusta lisätään sekä Irania, Syyriaa että Pohjois-Koreaa kohtaan.

Israelilaiset asiantuntijat pitivät jo syksyllä hyvin mahdollisena, että pohjoiskorealaiset yrittäisivät siirtää ydinohjelmansa osia Syyriaan samaan aikaan kun he neuvottelevat kansainvälisen yhteisön kanssa ydinaseohjelmansa purkamisesta.
Syyrian aikomus ydinaseeseen on Israelin kannalta erityisen huolestuttavaa. Nyt amerikkalaisvahvistus tuli julkisuuteen samaan aikaan, kun presidentti Bashar Assad ilmoitti saaneensa Israelin pääministeri Ehud Olmertilta tarjouksen neuvotella rauhasta ja mahdollisesti luovuttaa Golanin ylätasanko Syyrialle rauhaa vastineeksi. Näihin ehdotuksiin monet Israelin johtavat sotilasstrategit ovat suhtautuneet torjuvasti.
Yhtenä vaihtoehtona tuoreissa spekulaatioissa on pidetty sitäkin, että Syyrian kautta kuljetetaan ydinmateriaalia ja –laitteita Iraniin. Syyria ja Pohjois-Korea ovat myös tehneet pitkään yhteistyötä tavanomaisten ohjusten parissa.
Rauhanyritykset Israelin ja Syyrian välillä ovat olleet jäissä pitkään. Kesällä 2006 maiden välit kiristyivät entisestään, kun Syyrian tukema ääri-islamistinen Hizbollah aloitti Libanonista käsin sissisodan Israelin pohjoisosiin. Iranilaismielinen ryhmä saa suurta ase- ja talousapua Iranista.
Viime syksynä Syyria valitti ilmatilansa loukkauksesta YK:n turvallisuusneuvostolle. Muutoin sen reaktio oli vaisu, mikä viittaisi siihen, että Israelin isku ei ollut sattumanvarainen, vaan kyseessä oli tarkkaan harkittu sotilaskohde. Episodissa oli mielenkiintoista sekin, että heti iskun jälkeen pääministeri Olmertin suosio kohosi pohjalukemista kohtuulliseksi.
Israel on aseistukseltaan Lähi-idän maista vahvin. Se on ilmeisesti myös alueen maista ainoa ydinasevalta. Syyrian ydinaseen havittelu olisi monien täkäläisten mielestä suurta tyhmyyttä. Maa on jo nyt kansainvälisen yhteisön silmätikkuna, Yhdysvallat ei ole suostunut poistamaan Syyriaa niitten maitten listalta, jotka tukevat terrorismia.
Syyrialla on vähän tukijoita. Monet arabimaatkin karttavat sen läheisiä suhteita Iraniin. Yhdysvallat taas vaatii Syyriaa lopettamaan sekaantumisen paitsi Libanonin myös Irakin tilanteeseen.
©HEIKKI KANGAS
Israel

Viikko 20/ 15.05. 2008
60-vuotias Israel juhli

Israel täytti toukokuun 8. päivänä 60 vuotta. Riehakkaita juhlallisuuksia oli kaikkialla maassa, vaikka ne pidettiinkin suhteellisen vaatimattomina sekä kustannus- että turvallisuussyistä.
Palestiinalaiset koettivat latistaa totuttuun tapaansa juhlia saarnaamalla 60 vuoden mittaisesta katastrofista. Osa heistä muisti nakbaa eli katastrofin päivää suruasuin ja uhkasi Israelia väkivallalla. Siksi Israelin armeija eristi juhlapäiviksi Gazan lisäksi suuremman palestiinalaisalueen, Länsirannan.
Osallistuin Israelin itsenäisyyden juhlintaan Radio Dein 40 hengen kuuntelijamatkan oppaana. Jerusalemissa iltajuhla huipentui ilotulitukseen, valonäytökseen ja kansantansseihin. Vastaavia ohjelmia oli monissa muissa kaupungeissa. Kävimme lisäksi Dei –ryhmän kanssa sotamuseossa ja seurasimme näytöksiä Jerusalemin kaduilla ja yliopiston juhlakentällä.
Itsenäisyyden juhlateemana on "Israelin lasten vahvistaminen". Tällä viikolla juhlat jatkuivat presidentti Shimon Peresin isännöimässä tulevaisuusseminaarissa, johon osallistuu toistakymmentä valtionpäämiestä. Pääkutsuvieraana on Yhdysvaltain presidentti George W. Bush.
Bush uskoo ainakin puheissaan, että Israel ja palestiinalaiset saavuttavan rauhansovun vielä tämän vuoden aikana eli hänen virkakaudellaan.
Israelin koko 60:tä itsenäistä vuotta on varjostanut vihollisuudet naapurimaiden kanssa. Maa ei ole saanut viettää yhtään todellista rauhan vuotta. Kun Israel itsenäistyi 14. toukokuuta vuonna 1948 Egypti, Jordania, Syyria, Libanon ja Irak hyökkäsivät. Israel oli sodan voittaja materiaalisesta alivoimasta huolimatta. Sodan seurauksena suuri osa maassa asuneista palestiinalaisarabeista pakeni tai karkotettiin. YK:n arvion mukaan Palestiinan noin 1,3 miljoonasta arabista reilut 700.000 joutui jättämään kotinsa. Jokseenkin saman verran siirtyi juutalaisia henkensä uhalla arabimaista vasta perustettuun Israeliin.

Nykyisten suurten ongelmien taustalla on myös palestiinalaisten kahtiajako. Terrorijärjestöksi luokiteltu Hamas voitti vaalit vuonna 2006 ja hääti reilua vuotta myöhemmin toisen pääryhmän Fatahin Gazasta sekä jatkoi väkivaltaisia iskujaan Israelia vastaan.
Hamas ei tunnusta Israelin olemassaoloa ja suostuu korkeintaan väliaikaiseen tulitaukoon. Silti Yhdysvaltain entinen presidentti Jimmy Carter osoitti huhtikuussa maansa hallituksen linjan vastaisesti tukeaan Hamasille. Hän mm. tapasi järjestön ylimmän johtajan Khaled Mashaalin Damaskoksessa. Carter tuli kuuluisaksi järjestämällä Camp Davidin kokouksen, joka johti 1970-luvun lopussa Israelin ja Egyptin väliseen rauhansopuun.
Avustusjärjestöt syyttävät palestiinalaisten kurjista oloista Israelia, joka on kuitenkin tarjonnut parhaimmillaan työtä yli 100.000 alueen asukkaalle. Väkivallan vuoksi tämä työliikenne on supistunut noin kymmenesosaan 1990-luvun parhaista vuosista.
Toisen maailmansodan jälkeen palestiinalaisia on avustettu henkeä kohden enemmän kuin mitään muuta pakolaisiksi luokiteltua ryhmää. Palestiinalaishallinnon suurin rahoittaja on ollut Euroopan unioni. Avustusvarojen on epäilty pitkään valuneen korruptoituneeseen hallintoon ja aseisiin.
Jasser Arafat oli palestiinalaisten kattojärjestön, PLO:n johtaja vuodesta 1969 vuoteen 2004. Arafatin kuoleman jälkeen alkoi palestiinalaisten suurempi hajaannus.

60-vuotiaan Israelin tulevaisuuden suuntaan vaikuttaa Yhdysvaltojen hallitus. Nykyiset presidenttiehdokkaat ovat välttäneet äärimmäisiä kannanottoja Lähi-idän tilanteeseen. Esimerkiksi demokraattien ehdokkaat Obama ja Clinton ovat arvostelleet Bushin viime hetken intoa tukea rauhanneuvotteluja. Israelissa on huolta aiheuttanut Obaman kannanotto suorien neuvottelujen puolesta Iranin ja Syyrian hallitusten kanssa.
Myös republikaanien ehdokas John McCain on tehnyt linjaeroa puoluetoveriinsa Bushiin, jonka maine ryvettyi erityisesti Irakin sodan vuoksi. McCain haki maaliskuussa vahvistusta Amerikan juutalaisilta matkustamalla Gazan kaistaleen rajan pintaan, Sderotin kaupunkiin. Taajama on kärsinyt pitkään Hamasin rakettitulesta. Iskuissa on kuollut parisenkymmentä kaupungin asukasta. McCain korosti vierailullaan Israelin oikeutta puolustaa itseään, samoin hän väläytti mahdollisuutta, että USA tunnustaisi Jerusalemin Israelin pääkaupungiksi.
Mielenkiintoista on seurata, millaiseksi amerikkalaisten Lähi-idän reaalipolitiikkaa muuttuu, kun uusi presidentti astuu virkaansa vuoden 2009 alussa.
©HEIKKI KANGAS
Israel

Viikko 19/ 08.05. 2008
Antisemitismi pontimena sionismille ja itsenäisyydelle

Juutalaisvastaisuus, antisemitismi alkoi vaikuttaa 1800-luvun lopulla keskeisesti juutalaisten pyrkimykseen perustaa oma valtio. Kansakunta eli ennen nyky-Israelin syntyä lähes 1900 vuotta hajotettuna eri puolille maailmaa. Sionistinen liike perustettiin ajamaan itsenäisyyttä.
Lähi-idän arabit ovat vastustaneet ponnekkaasti sionismia. Heille juutalaisvaltio on merkinnyt suurta uhkaa. Arabit ovat syyttäneet sionismia toisen maailmansodan jälkeen rasistiseksi. Heidän aloitteestaan Yhdistyneet Kansakunnat julisti sionismin rotusyrjinnän välineeksi vuonna 1975. Israelin katsottiin sortavan Jordanjoen läntisellä rannalla ja Gazassa asuvia palestiinalaisarabeja. Sionismin tuominnut YK:n lausuma peruttiin 1990-luvun alussa, kun Lähi-idän optimistinen rauhanprosessi alkoi. Nyt tuo prosessi on ollut pitkään jäissä.
Sionismin vastustaminen on lähes päivittäin arabien kielenkäytössä. Juutalaisia nimitetään sionistiseksi viholliseksi jopa Egyptissä, joka solmi rauhan Israelin kanssa vuonna 1979. Arabien enemmistö väittää yhä, että Israel pyrkii valloittamaan koko Lähi-idän, ja siksi arabit haluavat ajaa juutalaiset ulos alueelta.
Israelin poliittinen oikeisto edustaa sionismin varhaisia perinteitä. Oikeiston valtapuolueena pitkään hallinnut Likud halusi säilyttää nykyiset rajat, jotka pitävät sisällään myös kiistellyn Länsirannan. Nyt sekin on viime vuodet puhunut pehmennein äänenpainoin, koska puolue repesi kahtia pari vuotta sitten. Vahvimmin raamatullisten rajojen Israelia kannustaa parlamentissa Israel Beiteinu -ryhmä, jota erityisesti entisestä Neuvostoliitosta muuttaneet ovat äänestäneet.
Monet juutalaiset käyttävät edelleen tästä pääosin arabien asuttamasta Länsirannan alueesta raamatullista nimitystä Juudea ja Samaria.

YK:ssa toivottiin aikoinaan, että kansainvälisesti hyväksytty, rajattu juutalaisvaltio vähentäisi arabien pelkoa juutalaisten laajemmasta valtiosta. Juutalaiset olivat onnistuneet hyvin taustaneuvotelluissa ja YK:n äänestyksessä sekä Yhdysvallat että silloinen Neuvostoliitto tukivat jakosuunnitelmaa, jonka toteuttajan rooli varattiin briteille. Moraalisena ja laillisena perustana itsenäisyydelle juutalaiset pitivät brittien antamaa vuoden 1917 Balfourin julistusta. Lupaus itsenäisestä juutalaisvaltiosta odotti kuitenkin toteutumistaan 30 vuotta, koska arabit vastustivat ponnekkaasti hanketta.
Ollessaan maanpaossa Israelista juutalaiset pysyivät uskollisina maalleen kaikkialla, missä he elivät hajaannuksessa, eivätkä koskaan lakanneet rukoilemasta ja toivomasta paluuta takaisin ja kansallisen vapauden asettamista ennalleen.
Israelin itsenäisyysjulistus on hiertänyt ja hiertää maan arabinaapurien mielissä ja päätöksenteossa. Vain muutamat arabivaltiot ovat tunnustaneet Israelin olemassaolon.
Itsenäisyyssodan lisäksi juutalaiskansa on taistellut monta täysimittaista sotaa. Jännitettä on yhä monin paikoin mm. eteläisessä Libanonissa, jossa sodittiin viimeksi kesällä 2006. Rakettituli ja terrorin yritykset jatkuvat palestiinalaisarabien asuttamilla Länsirannan ja Gazan alueilla sekä Israelin kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisällä.

Egyptin ja Jordanian kanssa Israel on solminut rauhat. YK:n rauhanturvaajat valvovat tulitaukolinjaa Syyrian ja Libanonin vastaisilla rajoilla. Lisäksi on vahvistamatta pysyvän rauhansopimuksen ehdot palestiinalaisten kanssa. Syksyllä 1993 osapuolet sopivat aikataulusta, jonka mukaan lopullinen rauhanpaperi pyritään vahvistamaan keväällä 1999. Kun Israelissa tuli kesällä 1996 valtaan oikeistohallitus, prosessi hidastui ja jäätyi kokonaan vuonna 2000.
Parin vuoden ajan on pyritty neuvottelujen elvyttämiseen, mutta tällä hetkellä pahin este on ääri-islamilaisen Hamas –ryhmän valta Gazan kaistalla.
Jos rauhanprosessin kokonaisuutta tarkastellaan pitempänä jaksona, ehkä mielenkiintoisinta on se, että nyt niin sanotut maltilliset arabit ovat palanneet vaatimuksissaan lähelle YK:n jakosuunnitelmaa juutalais- ja arabivaltioon, jonka he tiukasti hylkäsivät toisen maailmansodan jälkeen. Ääriryhmät kuten Hamas tai iranilaismielinen Hizbollah eivät hyväksy lainkaan Israelin valtion olemassaoloa.
Tällaisten realiteettien paineessa 60-vuotias Israelin valtio yhä anoo hyväksyttyä paikkaansa valtioitten perheessä.
©HEIKKI KANGAS
Israel

Viikko 18/ 01.05. 2008
Israel itsenäisyyteen

Radio Dein kuuntelijat ovat toukokuun alussa tulossa opastettavakseni Israeliin, kun maa juhlii 60-vuotista itsenäisyyttään. Kuuden miljoonan juutalaisen joukkotuho toisessa maailmansodassa vauhditti itsenäisyyttä. 14.5. 1948 tuleva pääministeri David Ben Gurion julisti Tel Avivissa, että "Israelin maa on juutalaisen kansan synnyinpaikka, jossa on muovautunut hengellinen, uskonnollinen ja kansallinen identiteetti. Täällä kansa saavutti itsenäisyytensä ja loi sekä kansallisesti että maailmanlaajuisesti merkittävän kulttuurin. Täällä he kirjoittivat ja lahjoittivat Raamatun maailmalle.”
Englantilaisten mandaattihallinto rajoitti juutalaisten muuttoa Palestiinaan ennen toista maailmansotaa, sen aikana ja jälkeen, koska arabit vastustivat hanketta. Brittihallituksen varhaisin lupaus juutalaisten kansalliskodista oli vuoden 1917 Balfourin julistus, jota juutalaiset pitävät laajalti itsenäisyytensä moraalisena ja laillisena perustana.
Vaikka YK:n vuoden 1947 jakoesityksessä valtioitten rajat olivat pirstaleiset, juutalaiset hyväksyivät aikomuksen. Arabit sen sijaan eivät kelpuuttaneet jakoa, jolloin Egyptin, Transjordanian, Syyrian, Libanonin ja Irakin joukot aloittivat hyökkäyksen. Jordania valtasi Jordanjoen läntisen rannan alueen, johon kuului myös itäinen Jerusalem. Jordanialaiset saarsivat lisäksi Jerusalemin läntistä osaa, jossa juutalaiset olivat selvänä enemmistönä. Israelin joukkojen onnistui kuitenkin murtautua lännestä, Välimeren suunnalta piiritettyjen avuksi. Egypti eteni rannikkoseudulla aina Tel Avivin rajoille saakka, mutta se joutui lopulta vetäytymään ja kykeni säilyttämään hallinnassaan vain tämän päivän kriisipesäkkeen, Gazan.
Kun aselepo solmittiin kesällä 1949, se oli Israelin kannalta suotuisa. Nuori valtio sai hallintaansa YK:n suunnitelmaa laajemman piirin. Jordanialle jäi Länsiranta ja Itä-Jerusalem ja Egyptille siis Gazan kaistale, jota tänä päivänä ”hallinnoi” palestiinalaisten ääriliike Hamas.
YK:n jakosuunnitelman mukaista arabivaltiota ei näin koskaan syntynyt. Tuohon aikaan ei vielä puhuttu erikseen palestiinalaisista ja heidän ongelmastaan kuten tänä päivänä.

Persianlahden sodan jälkeen vuonna 1991 käynnistyi Madridista Israelin ja arabien laaja rauhanprosessi. Neuvottelujen lähtökohtana olivat YK:n päätöslauselmat 242 ja 338, jotka hyväksyttiin vuosien 1967 ja 1973 sotien jälkeen. Niissä korostuu yhtäältä vaatimus Israelin vetäytymisestä sotia edeltäneille rajoille, toisaalta korostetaan rauhan ehtona turvallisia ja tunnustettuja rajoja Israelille.
Oslon sopimuksessa syyskuussa 1993 Palestiinan vapautusjärjestö, PLO ja Israel tunnustivat toisensa. Se oli ensiaskel kohti palestiinalaisten itsehallintoa, jonka toimeenpano alkoi syksyllä 1994 Gazan kaistan ja Jerikon kaupungin alueilta. Sopimus herätti kiivasta vastarintaa radikaalien palestiinalaisten ja pienten juutalaiskansallisten ryhmien keskuudessa.
Lähi-idän sopimusneuvottelujen tulevaisuus on yhä sangen epävarma. Marraskuussa 2007 amerikkalaiset yrittivät Annapolisin konferenssissa saattaa keskustelut raiteilleen ja vaatia erityisesti Israelia kipeisiin kompromisseihin ja synnyttää Israelin rinnalle Palestiinan valtio.

Yhteenotot erityisesti palestiinalaisten aseryhmien ja Israelin armeijan välillä ovat jatkuneet 1990-luvun puolivälistä lähtien. Arabien ääriryhmien kaameana keinona ovat itsemurhaiskut Israelin siviilikohteisiin. Tämän vuoksi Israel alkoi viitisen vuotta sitten rakentaa Länsirannan ympärille yli 700 kilometrin mittaista turva-aitaa. Rakennelma on pääosin teräsverkkoaitaa, mutta kohoaa kriittisimmillä paikoilla betonimuuriksi. Konstruktio on osoittautunut tehokkaaksi terrori-iskuja vastaan ja pelastanut Israelin viranomaisten mukaan satoja, ehkä tuhansia ihmishenkiä. Aitaa on paljon kritisoitu kansainvälisesti. Palestiinalaiset ovat nimenneet sen syrjinnän välineeksi, apartheid –muuriksi.
Vaikka Lähi-idän ongelma on viime vuosina päässyt lähemmäksi ratkaisua kuin koskaan nykyhistoriassa, näyttää siltä, että yhä ollaan toivottoman kaukana. Arabimaitten enemmistölle juutalaisvaltion tunnustaminen on vaikea pala. Israelin hallitus toivoisi, että laaja rauhansopimus avaisi mahdollisuuden alueen kaikkien valtioiden taloudelliseen ja kulttuuriseen yhteistoimintaan. Tämä tavoite on kuitenkin yhä tavattoman, ehkä toivottomankin kaukana.

Ylös